– Paremmin minä ansaitsen käyttää Keithin nimeä kuin miehet, jotka ovat pettäneet klaaninsa, Alexander sanoi katkaisten pitkäksi venyneen hiljaisuuden. – Dunnottarin George Keith ja hänen veljensä ovat sotineet kuninkaan puolesta, mutta he ovat ryhtyneet palkkasotureiksi. Nyt he viivyttelevät mantereella, vaikka heidän maansa ja kuninkaansa tarvitsee heitä.
Alexander Keith on täysin mielikuvitukseni tuotetta. Klaani, johon hän kuuluu, tai ainakin väittää kuuluvansa, on kuitenkin todellinen. Keithin klaanin historia on mielenkiintoinen, ja se ulottuu aina Suomeen ja pikkuvihan aikoihin asti.
Kintoren jaarli John Keith, joka mainitaan niin Kaarneen varjossa kuin Kuunkiroajissakin, oli 1700-luvun alkupuolella Keith Hall -nimisen kartanon isäntä Inveruriessa, lähellä Aberdeenia. Hän on historiallinen henkilö, tosin hänestä ei ole kovin paljon tiedossa. Lapsia hänellä ei tiettävästi ollut, ei edes äpäräpoikaa, kuten romaaneissani.
Keithin klaanin päällikkö tunnettiin pitkään arvonimellä Earl Marischal ja klaanin pääpaikka oli Dunnottarin linna Stonehavenissa Skotlannin itärannikolla. George Keith, kymmenes Marischalin jaarli kuitenkin osallistui vuoden 1715 jakobiittikapinaan ja menetti maansa ja arvonimensä. Dunnottarin linna päätyi kuninkaalle ja Marischalin jaarlin arvonimi lakkautettiin. George Keith ja hänen nuorempi veljensä James Keith pakenivat Skotlannista, ja kuten Alexander Kuunkiroajissa toteaa, ryhtyivät palkkasotureiksi.
George Keith päätyi Fredrik Suuren lähipiiriin Preussiin, kun taas James Keith pestautui Venäjälle Pietari II:n palvelukseen. Kun Venäjä miehitti Suomea pikkuvihan aikaan 1742-1743, kenraali Keith toimi Turussa sijaishallitsijana. Turussa hän tutustui pormestarin tyttäreen Eva Mertheniin, josta tuli hänen pitkäaikainen elämänkumppaninsa ja lastensa äiti.
Eva Merthenistä ja hänen suhteestaan James Keithiin voi lukea enemmän Kirsi Vainio-Korhosen teoksesta Suomen herttuattaren arvoitus – suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta. Eva Merthen on aiheena myös Zachris Topeliuksen historiallisessa romaanissa Suomen herttuatar.
Keithin suvun vanha päämaja on nykyään raunioina, kuten niin moni muukin Skotlannin linnoista. Kävin Stonehavenissa ensimmäisen kerran vuonna 2013, ensimmäisellä Skotlannin-matkallani, mutta silloin ihastelin raunioita vain etäältä. Vasta muutaman vuoden päästä kävin kunnolla tutustumassa Dunnottarin raunioihin.
Kuten niin monen paikan tällä alueella, myös Dunnottarin linnan historia liittyy alun perin pikteihin. Pyhä Ninian alkoi täältä käsin levittää piktien pariin uutta uskontoa, kristinuskoa, ja myöhemmin samalla paikalla oli tärkeä piktilinnoitus. Yhä kerrotaan, että raunioissa liikustelee vihreäpukuinen nainen etsimässä lapsiaan, jotka kauan sitten lähtivät Pyhän Ninianin mukaan ja kääntyivät kristityiksi.
1300-luvulla sir William Keith, Great Marischal of Scotland, rakensi paikalle oman linnoituksensa. Kun Oliver Cromwell kolmesataa vuotta myöhemmin yritti tuhota Skotlannin kruununjalokivet, ne tuotiin turvaan Dunnottarin linnaan. Jyrkkäreunaisella kalliolla, meren ympäröimänä linna oli aikoinaan lähes valloittamaton, mutta jo 1600-luvulla tykinkuulat ulottuivat rannikolta moukaroimaan sen muureja.
Cromwellin armeija valtasi Dunnottarin linnan, mutta kruununjalokivet onnistuttiin salakuljettamaan sitä ennen turvaan. Linna jäi kuitenkin vuosikymmeniksi armeijan haltuun, ja kun se viimein palautui Keithin klaanille, siitä ei ollut enää paljon jäljellä.
Preussin kuninkaan Fredrik Suuren pyynnöstä George Keith sai aikanaan arvonimensä ja maansa takaisin, mutta siinä vaiheessa Dunnottarin linna oli ollut tyhjillään kymmeniä vuosia. Kaikki arvokas oli aikaa sitten viety, eikä George Keith jäänyt enää Skotlantiin. Dunnottarin linna, josta lähinnä olivat jäljellä enää seinät, jäi merilintujen pesäpaikaksi.
Merilinnut pesivät yhä jyrkän rantakallion koloissa. Pehmeä hiekkakivi, josta linna on rakennettu, on paikoin kulunut reikäiseksi kuin pesusieni. Linnan isännän makuukamarin raunioista erottuu kuitenkin yhä kaiverrettuna Keithin klaanin tunnuslause:
THAY HAIF SAID: QUHAT SAY THAY: LAT YAME SAY
Vapaasti käännettynä se tarkoittaa ”se mitä muut sanovat, ei ole minun huolenaiheeni”.
Kuunkiroajissa ei mainita tätä kyseistä klaanin tunnuslausetta, vaan kaksi muuta. Alexanderin muistikirjan kanteen on kaiverrettu sanat Veritas Vincit eli totuus voittaa, joka on klaanin varsinainen motto. Kirjan nimiölehdellä on klaanin toinen tunnuslause: Quae amissa salva. Se, mikä on kadonnut, on turvassa. Tälla tunnuslauseella viitataan Skotlannin kruununjalokiviin, jotka vietiin Dunnottarin linnaan turvaan Cromwellin sotajoukoilta. Romaanissa olen antanut sille muitakin merkityksiä.
George ja James Keithiin viitataan Kaarneen varjossa ja Kuunkiroajissa vain lyhyesti. En halunnut käsitellä Kaarneen varjossa James Keithin Turun-aikaa, sillä se olisi ollut liian iso asia vain ohimennen sivuttavaksi. Dunnottarin linna mainitaan Kaarneen varjossa, sillä sen kuva on kehystettynä Alexanderin työhuoneessa Kaarneen talossa.
Kintoren jaarlin arvonimen ja Keith Hallin peri John Keithin kuoleman jälkeen hänen veljensä William Keith, mutta hän eli vain muutaman vuoden veljeään kauemmin. Hänen kuolemansa jälkeen arvonimi oli jonkin aikaa käyttämättä, mutta nykyään Keithin klaanin päällikkö on Kintoren jaarli. Keith Hall on puolestaan remontoitu yksityisasunnoiksi.
Lähteenä on käytetty Dunnottarin linnan näyttelyä sekä Alastair Cunninghamin kirjoittamaa ja julkaisemaa opasta A Guide to Dunnottar Castle – Reflecting the History of Scotland (1998).
Kirjailija Milla Keränen 