Kintoren kreivitär Mary Erskine oli naulinnut katseensa liekkeihin ja yritti keskittyä papin sanoihin, jotta ei kuulisi edessään seisovan naisen nyyhkytystä.
Kreivitär Mary Erskinella ja hänen aviomiehellään Kintoren jaarlilla ei ole historiallisten vastineidensa kanssa paljon muuta yhteistä kuin nimi, mutta Maryn äidin kohtalo pohjautuu tositapahtumiin.
Mary Erskinen vanhemmat olivat Rachel Chiesley, lady Grange ja James Erskine, lordi Grange. Pariskunta on tunnettu lähinnä riitaisasta avioliitostaan ja sen seurauksista.
Vuonna 1732, kaksi vuotta pariskunnan eron jälkeen lordi Grange ilmoitti Edinburghissa suru-uutisen vaimonsa kuolemasta. Lady Grange ei kuitenkaan ollut kuollut. Hänet oli siepattu kotoaan ja kuljetettu väkivalloin Ylämaalle. Sieppauksen takana oli tiettävästi lordi Grange, jolle entisen vaimon arvaamaton käytös aiheutti monistakin syistä harmia.
Lady Grangea pidettiin vankina kolmetoista vuotta, aina hänen kuolemaansa asti. Suurimman osan tästä ajasta hän eli syrjäisellä St. Kildalla. St. Kilda on pieni saariryhmä Atlantin valtamerellä, yli 60 kilometrin päässä Ulko-Hebrideiltä, ja siellä puhuttiin ainoastaan gaelin kieltä, jota lady Grange ei osannut.
Lady Grange onnistui kirjoittamaan ja toimittamaan Edinburghiin kaksi kirjettä, joissa hän kertoi kohtalostaan. Häntä etsimään lähetettiin laiva, mutta naista ei koskaan löydetty. Hänet oli siirretty St. Kildalta Skyen saarelle, jossa hän lopulta kuoli 66-vuotiaana, kaukana perheestään, kodistaan ja kaikesta tutusta.
Kuunkiroajien tapahtumat alkavat loppukesästä 1745, jolloin tieto lady Grangen kuolemasta on saapunut Edinburghiin. Se ei ole tapahtumien keskiössä, mutta vaikuttaa yhä paitsi Maryn elämään, myös siihen, millainen hänestä on tullut ja mitä hän pelkää. Äitinsä kohtalon vuoksi Mary tietää varsin hyvin, millainen saattoi olla hankalan naisen kohtalo 1700-luvun Skotlannissa.
Törmäsin lady Grangen tarinaan sattumalta Skyen saarella Dunveganin linnan matkamuistomyymälässä, jossa poimin käteeni Margaret Macaulayn kirjan The Prisoner of St Kilda. Kirja vaikutti kiinnostavalta, sillä se kuvasi paitsi lady Grangen kohtaloa myös Edinburghia 1700-luvulla ja sen ajan yhteiskuntaa. Selailin kirjaa, kunnes silmiini yhtäkkiä osui tuttu nimi: Mary Erskine, Kintoren kreivitär.
Olin alkanut kirjoittaa Kaarneen varjoa samana keväänä, ja luonnostellut pääpiirteet trilogian tapahtumista ja henkilöistä. Kaarneen varjon tapahtumat alkavat Bennachien nummilta, läheltä kartanoa nimeltä Keith Hall. Olin valinnut kartanon tapahtumapaikaksi osin sijainnin vuoksi, osittain sitä hallitsevan Keithin klaanin vuoksi. Tuohon aikaan Keith Hallin isäntä oli John Keith, Kintoren jaarli. En tiennyt hänestä paljon muuta kuin että hän ja hänen puolisonsa Kintoren kreivitär jäivät lapsettomiksi. Päätin tehdä jaarlista ja hänen puolisostaan fiktiiviset vastineet romaaniini ja tietojen vähyys tuntui antavan vapaat kädet kuvitella heistä sellaisia kuin tarina vaati.
Dunveganin linnassa tajusin kuitenkin, että Kintoren kreivitär Mary Erskinesta oli säilynyt paljon muutakin tietoa kuin pelkästään nimi. Macaulauyn kirjassa mainittu Mary, lady Grangen vanhin tytär, oli sama henkilö kuin minun Maryni.
The Prisoner of St Kilda -kirjassa Mary Erskine esiintyy kuitenkin vain muutamassa kohdassa. Macaulay kuvaa äidin suhdetta lapsiinsa ja viittaa siihen, että tyttären 15-vuotiaana solmima avioliitto oli tälle suuri ylpeyden aihe. Paljon muuta Marysta kirjassa ei kerrota. Ei ole tiedossa, miten hän suhtautui äitinsä katoamiseen tai tämän vankeudesta lähettämiin kirjeisiin. Koska hänet naitettiin niin nuorena, hän ei asunut enää vanhempiensa luona näiden riitaisan avioeron tai äidin katoamisen aikaan. Lady Grangen kohtalo ei kuitenkaan voinut olla vaikuttamatta Maryyn, ja minun tehtäväkseni jäi kuvitella, millä tavalla.
Mary esiintyy jo Kaarneen varjon takaumissa, mutta Kuunkiroajissa hän on toinen näkökulmahenkilö. Vuoden 1745 tapahtumista kerrotaan hänen näkökulmastaan, ja hänen lukujaan kirjoittaessani jouduin toden teolla pohtimaan miten hän suhtautui äitinsä katoamiseen ja isänsä osuuteen tapahtumissa. Se ei ollut aivan helppoa.
On vaikea käsittää, miten lady Grangen kohtalo saattoi edes olla mahdollinen. 1700-luvun Edinburgh oli sivistynyt kaupunki, ja silti naisen asema oli niin heikko, että nainen saatettiin siepata kotoaan ja tätä voitiin pitää vankeudessa vuosien ajan ilman, että kukaan puuttui asiaan. Välillä lady Grangen tarina tuntui liian isolta mahtuakseen sivujuoneksi kirjaan, jonka painopiste on aivan toisaalla, mutta samalla sen mukaan ottaminen tavalla tai toisella tuntui välttämättömältä. Se kuvaa maailmaa ja olosuhteita, joissa tuon ajan nainen eli ja yritti selviytyä. Enkä sitä paitsi halunnut enää vaihtaa Maryn paikalle Kintoren kreivittäreksi kokonaan fiktiivistä hahmoa. Halusin rakentaa hänet niistä palasista, joita historiasta on säilynyt. Lopputulos on tietenkin kuvitteellinen henkilö, jonka tunteet ja ajatukset ovat kirjailijan mielikuvitusta, mutta kehyksenä on todellisen naisen elämä.
Muutamien historiallisten fragmenttien lisäksi Mary Erskinesta on säilynyt myös muotokuva. Muotokuva on maalattu vuonna 1731, vain vuotta ennen lady Grangen katoamista. Mary oli 17-vuotias, ja näyttää hyvin poikamaiselta sinisessä ratsastuspuvussa. Hänellä näyttää olevan kuvassa peruukki, mikä on ihmetyttänyt minua kovasti. Miehet käyttivät kyllä tuohon aikaan peruukkeja, mutta harvemmin naiset.
Olen kuvaillut maalausta Kuunkiroajissa, ja se löytyy Skotlannin kansallisgalleriasta. Linkki kuvaan: https://www.nationalgalleries.org/art-and-artists/8835
Skotlannin kansallisgalleriassa ovat myös Maryn vanhempien muotokuvat.
Lordi Grange: https://www.nationalgalleries.org/art-and-artists/8810/james-erskine-lord-grange-1679-1754-judge
Kuunkiroajiin olen kirjoittanut Marylle sisaren, Isabellan eli Bellan. Lordi ja lady Grangella oli yhdeksän lasta, mutta Bella ei ole kukaan heistä. Hän on kirjailijan mielikuvitusta, vaikka hänkin on saanut innoituksensa todellisista henkilöistä. Bellan esikuvista kirjoitan lisää myöhemmin.
Lyhyesti sukunimistä:
Käytän Kuunkiroajissa naisista hieman vaihdellen heidän isänsä tai miehensä sukunimeä, kuten todellisuudessakin oli tapana. Olen yrittänyt tehdä valinnat selkeyttääkseni sitä kuka on kuka, mutta ymmärrän, jos tämä saattaa vaikuttaa sekavalta, varsinkin jos asiaa alkaa miettiä tarkemmin.
Ainakin minusta käytäntö oli sekava ja jouduin miettimään nimivalintoja monta kertaa. Virallisesti nainen säilytti Skotlannissa isänsä nimen myös avioiduttuaan, toisin kuin Englannissa. Sen sijaan arvonimi saatiin usein avioliiton myötä. Sen vuoksi Mary on Mary Erskine, Kintoren kreivitär. Erskine on siis hänen isänsä nimi, mutta Kintore aviopuolison arvonimi. Marya voisi kutsua myös nimellä Mary Keith, ja tätä tapaa moni nainen käyttikin, varsinkin halutessaan korostaa avioliittoaan ja sukua, johon hänet oli naitu.
Käytännön syistä ja selkeyttääkseni asioita käytin joistakin naisista heidän aviomiehensä nimeä, esim. Isabella Menzies ja rouva Dunne. Tämän valinnan tarkoitus oli sama kuin aikakauden naisilla: osoittaa, että he kuuluvat ensisijaisesti sukuun tai klaaniin, johon heidät on naitu.
Kirjailija Milla Keränen 